Entisen Jugoslavian jäljillä, osa 3: Sofia

Paluu Sofiaan sujui helposti ja vaikka matkaa hotellille olikin kohtuu paljon, Googlen kartat on aivan järjettömän hyvä apuväline paikallisliikenteessä. Ei se varsinaisesti ihmeitä tee eli nytkin kyllä koostin itse reittini, kunhan pääsin hommasta jyvälle, mutta perille kyllä pääsee. Googlen ongelma on ehkä se, että se ajattelee liian suoraviivaisesti. Jos nousee bussiin X, Google ajattaa sillä todella pitkälle, vaikka helpompi olisi jäädä pois parin pysäkin jälkeen ja siirtyä metroon. Myöskään lähtövaihtoehdot eivät aina seuraa kunnolla eli 2 minuutin kävelymatkan päässä saattaisi olla bussipysäkki, jolta pääsisi tuon 2 aseman välin lyhyemmällä odotuksella, mutta Google ei jostain syystä tarjoa sitä.

Kisapaikka on kisapaikka. Ihan 
mukava kuitenkin.

Se Googlesta… Itse Sofia jäi kokonaisuutena vahvasti judon jalkoihin, joka tietysti oli matkan tarkoituskin. Kisapaikka oli betonibrutalismia parhaimmillaan, mutta erittäin toimiva paikka, jossa viihtyi hyvin kaksi suomalaisten kisapäivää ja palasimpa vielä joukkuekisapäivänäkin vähän katsomaan menoa.

Sofiasta jäi ehkä vahvimmin mieleen ruokailut. Ei siis suuria yllätyksiä. Perjantaina kisapäivän jälkeen käytiin kisaajan kanssa nopeasti keskustassa syömässä kohtuullista ruokaa. Tässä kohtaa mentiin myös annoskateuden puolelle, koska naapurin kanaburgeri oli oikeasti todella hyvän näköinen. Omat lihat oli ihan jees, muttei läheskään samalla tasolla. Meinasin, ettei myöhäisen lounaan jälkeen iltasella muuta tarvita, mutta keskustan kiertelyn jälkeen kuitenkin mieli muuttui matkalla hotellille ja ainoa avoin paikka löytyi noin 500 metrin päästä hotellista.

Paikka oli aivan tukkoon täynnä ja paikallisen bilebändin renkutus kuului kyllä ihan hyvin satojenkin metrien päähän. Kadulle katsoen ei yhtään vapaata pöytää. Nälkä ohjaa kulkijaa, joten rohkeasti sisään. Ensimmäinen vastaan tullut oli ulkonäöstä päätellen paikan pitäjä. Hänen bulgarialaiseen tervehdykseen vastasin, ettei tuo bulgaria taivu. Hän luovutti välittömästi, ei sanaakaan englantia, mutta viittoi perään sisätilojen laidalla ja käsimerkillä pyysi odottamaan. Tiskillä käytiin pieni keskustelu ja isohko kolmekymppinen bulgarialainen kalju tarjoilija lähti kävelemään kohti. Näki minut ja jostain syystä luovutti, kääntyi ympäri ja käveli tiskille päätään pyöritellen.

Tarjoilu takakujalla oli
erittäinkin hyvä lopulta.
Veitsi puuttui tosin...

Seuraavaksi takahuoneesta napattiin reilu parikymppinen tyttö, joka lähti hoitamaan asiaa. Englanti ei ollut vahvuus (ilmeisesti kuitenkin ravintolan parasta tasoa), mutta asiakaspalvelu oli. Hän vei pöytään, joka oli käytännössä ravintolan takana, kujalla, jossa söi viereisessä pöydässä ilmeisesti omistajien sukulaisväkeä. Sain ruokalistan, jossa ei ollut sanaakaan englantia, kysyin josko sellaista olisi, vaikka tiesihän tuon, ettei ole. Ojensin listan tarjoilijalle ja sanoin, että haluaisin ruokaa. Muutamilla yksittäisillä sanoilla, kuten meat, salad, chiken, potatoe ja beer, homma alkoi selvitä ja lopputuloksena sain pöytään aivan mainion setin eli salaatin, perunoita, grillatun kanankoiven, josta oli luu poistettu sekä oluen ja haarukan. Lähinnä kanaa varten pyysin veistä, mutta vastauksena oli se, että ne on loppu. En tiedä, miten ravintolasta voi olla veitset loppu, mutta nyt oli.

Koko aavistuksen surrealistisen ravintolakokemuksen ravintolan takakujalla kruunasi paikallinen bändi, joka veti settiään koko ajan ja kovaa. Mikrofonia itsellään pitäneellä ukolla oli pöytä samalla sivukujalla kuin minullakin ja siihen pääsi kivasti livahtamaan sisätilan sivuovesta. Hänellä ei niin sanotusti juoma loppunut kesken vaan sitä käytiin tankkaamassa tasaisin väliajoin, kun biisissä oli sopiva tauko. Itse en osannut kuin nauraa pääni sisällä, repiä kanaa pieneksi haarukalla ja nauttia varsin autenttisesta kokemuksesta.

Ruokaa vähän isommalle
joukolle. Hyvin toimi tämäkin.

Lopuksi perheenjäsenten jo sivukujalla syötyä ja mikrofonimaestron vetäessä pidempää jodlaussooloaan minut luonnollisesti unohdettiin sivukujalle. No se ei sinällään menoa haittaa eli osasin kävellä muutamat metrin näkyville, kun olin valmis ja sain laskun. Valitettavasti sen toi se kaljupäägansteri, jolla ei rohkeus riittänyt tarjoiluun, joten hyvin palvelleen tarjoilijan työ jäi tällä kertaa palkitsematta. Vastaavia ruokailukokemuskia on silloin tällöin ollut, mutta nämä ovat harvinaisia. Tällä kertaa huomasin osaavani arvostaa tilannetta siinä hetkellä. Joskus tuon autenttisuuden on tajunnut vasta myöhemmin.

Toiseen hienoon ruokailuun pääsin, kun toisen suomalaisen kisaajan vanhemmat tarjosivat meille illallisen paikallisessa ravintolassa. Hieno setti ja isäntäkin osasi hoitaa tilanteen mielestäni erinomaisesti eli pyyntönä tuokaa ruokaa, me syödään. Sitähän sitten tehtiin. Lihaa oli grillattuna useampaa laatua ja niissä nyt ei mitään suurta ja mullistavaa ollut. Itse tykkäsin aivarista ja leivistä. Paikalliset pikkujutut on vaan hyviä. Ei lihoissa tietenkään mitään vikaa ollut, mutta monesti se hyvä juttu on niitä pieniä asioita lautasen reunalla.

Suomen joukkue jatkoi aamulla kohti Suomea, minulle jäi vielä puolitoista päivää Sofiaa ennen Serbian mutkaa. Tästä matkakertomuksen osassa 4.