Kaveriporukan reissu Kambodzaan

Tämä teksti on muokattu vanhasta omalle kaveriporukalle tehdystä matkakertomuksesta. Itse matka tehtiin 3 vuotta sitten  minun ja kolmen kaverin toimesta. Kertomus on kirjoitettu osin jo matkan aikana ja viimeistelty reissun jälkeen. Nyt kertomuksesta on poistettu nimet ja kuvat vaihdettu. Lisäksi tekstiä on hieman ”siistitty”, jotta se on noin ylipäätään julkaisukelpoinen. Teksti kuitenkin sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka eivät ole soveltuvia kenellekään.

Matkapäivä

Minun lähtö kello 5:00, muiden kello 9. Kun asuu susirajan takana, pelkästään kentälle pääsy on iso osa matkaa. Yhdeltä matkalaiselta puuttui passikuvat (joita tarvitaan Kambodzan rajalla). Lisäksi yksi majoitus ja kyydit puuttuivat. Mikä voisi mennä vikaan?

Lähtiessä arvuuteltiin, miten paljon turistia goijataan reissussa, mutta ei kyllä olisi uskonut, että ensimmäinen aseeton ryöstö tapahtuu jo lentokentällä. Neljä olutta, pari vegetacoa ja 10 wingsiä 80 €. Ulkomailla muka turistia huijataan. Aika paljon saavat Kambodzassa yrittää, että näihin summiin päästään.

Viihdyttävä vajaan 10 tunnin lento kului mukavasti muiden nukkuessa ja minun täristessä. Perinteiden mukaan kentällä ensin jonoteltiin passijonossa ja sitten ei saatu automaatista rahaa. Yhdet housut repesi kentällä ja sitten pyörittiin hetki asemalla kuljetusten parissa. Miksi sitä sellaista kohdetta valitsisi, jonne saa kyydin ihan heittämällä? Muutaman tiskin, kuskin ja kirosanan jälkeen löydettiin joku, joka viitsi lähteä ajamaan meitä rajalle. Ilmastoitu ja sopivan kokoinen auto, mikäs sen mukavampaa.

Aran tiedettiin kertomusten perusteella huijarialtiiksi paikaksi. Omalla autolla päästiin onneksi ihan rajan tuntumaan, joten selvittiin vähällä. Etukäteen oli tosiaan tiedusteltu, että Kambodzan puolella tarvitaan passikuva viisumia varten, joten yhdeltä matkalaiselta se luonnollisesti puuttui. Henkilökohtaisesti pystyi ilmoittamaan, että rahalla siitä selviää, mutta silti meinattiin kaveria viedä kohti turistikuvaa. Tuolla rajanylityspaikalla tarvitaan todella rautaista hermoa, jos meinaa päästä huijaamatta.

Kambodzalainen lastensäilytysvaunu

Ohjeiden mukaan kuvia tarvitaan kaksi, oikeasti yksi ja tavallaan ei yhtään. Rajalla maksetaan lahjukset siitä riippumatta, onko kuvia viisumiin vai ei. Jos kuvaa ei ole lahjus on 5$, jos kuva on, se on 100 bth. Rajamuodollisuus ei ole Schengen-tasoa: Uloskirjauksen odotus tunnin verran. Viisumijono toinen mokoma ja maahantulotarkastukseen kolmas. Onneksi oli paikallinen ”avulias” auttamassa. Ymmärrettiin toki, että maksun aika tulee vielä, mutta aidosta avusta oli kiva maksaa.

Rajasta läpi ja suoraan ”taksiin” kohti Siam Reapia. Hieno järjestelmä, kuski vaihtui hieman ennen keskustaa englantia puhuvaan ja ennen hotellille pääsyä oli auto Ankhoriin hommattu, kun nyt ei apinaa goijattaisi. Perille kuitenkin päästiin.

Sitten tutustumaan keskustaan. Turistit tunnettiin heti: yhdelle tarjottiin kadulla ensin ladyboytä ja vasta sitten nuorta naista. Tätä tarjontaa tuntui siis riittävän. Pieni kierros pihalla, ruokaa ja pari olutta ja oltiin aika valmiita nukkumaan.

Siam Reap

Sirkkoja, skorpioneja, käärmeitä ja muuta maittavaa.

Päivä aloitettiin perinteisissä merkeissä lähialueeseen tutustumalla. Ensin piti ostaa tuliaisiksi yhdet korvikset, että saa puhelimen korttipaikan auki ja netin pelittämään. Samalla pääsi tutustumaan paikalliseen nuudelikeittoon. Ruokapaikassa olikin oikein näppärä lastensäilytysvaunu. Ei ainakaan tarvitse jatkuvasti olla niiden perässä juoksemassa. Iltasella kuvattiin hieman paikallista ruokailua ja samalla saatiin muutama erikoisempi otus syötyjen listalle. Tarjolla oli mm. sirkkoja, toukkia, skorpioni, käärme ja yksi porukasta söi myös hämähäkin. Hyvää ja ravitsevaa. Koska aamulla oli herätys 4.15 Angkor Watin temppelille lähtöä varten, päätettiin juoda liian monta olutta ja mennä liian myöhään nukkumaan.

Angkor Thom

Toisen päivän aamuna lähdettiin pimeän turvin tulomatkalla hommatulla goijjaritaksilla kohti temppeleitä. Koska kukaan ei ollut tullut tilaushetkellä tullut kysäisseeksi hintaa, se tiedusteltiin heti kärkeen. Todettiin, että paikallisittain aika paljon, mutta lopulta aika vähän eli ei haitannut. Kokonaisuutena aivan ok päivä, ilmastoitu auto on aika luksusta noilla välimatkoilla. Olisihan tuon tuktukillakin mennyt, mutta länsimainen valkoinen valas haluaa mukavuutta.

Angor Wat

Temppelit olivat kivikasoja kuten oletimmekin, mutta onpahan auringonnousu Angkor Watissa nähty ja todellisuudessa kyllä ihan käymisen arvoisia paikkoja. Floating willage oli sitten ihan rehellinen turistiansa, ei jäänyt kotiin paljon kerrottavaa. Killing fieldsillä ei ennakko-oletuksista poiketen ollut juuri mitään. Lähinnä muistomerkki. Sotamuseossa oli kuitenkin jos jonkinnäköistä mielenkiintoista lähinnä teknispainotteiselle osalle joukkueesta. Porukan humanisti olisi kaivannut punaviiniä ja ruumiita, mutta niitä ei löytynyt.

Pitkän kierroksen jälkeen palailtiin hotellille ja goijjaritaksilla yritti hakea viimeistä kymppiä itselleen oikein urakalla, ei annettu ja se pahoitti mielensä. Ei otettu uutta päivää kyydissä. Löydettiin kuitenkin ihan mielenkiintoista tekemistä.

Kambodzassa kun pääsisi ammuskelemaan, koska historian saatossa maahan on jäänyt paljon ylimääräistä asevarustelua, joista tietysti pitää saada turistilta rahat pois. Nyt ei sitten puhuta pelkästään Glockilla maalitauluun paukuttelusta vaan 400 dollarilla pääsee ampumaan singolla lehmän. Jos ampuu ohi, 200 dollaria palautetaan. Hetki mietittiin, että josko mentäisiin, mutta jätettiin kuitenkin väliin.

Pikku levon jälkeen lähdettiin pienelle iltapalalle ja minäkin söin edelliseltä illalta unohtuneen hämähäkin. Kaveri halusi hierontaan... siis ihan oikeasti hierontaan. Muuthan sen tietysti uskoivat, mutta hän päätti valita paikan, jossa hierottiin näkyvillä, ettei vaan tule mitään väärinkäsityksiä. Muille se ei tietysti riittänyt ja nauru jatkui. Entistä enemmän, kuin mennessä hierontaan hänet ohjattiin suoraan takahuoneen puolelle. Kameraa ei valitettavasti ehditty kaivamaan esiin eli todisteet jäivät saamatta, mutta hauskaa oli. Väärinkäsityksiä ei kertoman mukaan tapahtunut, ja hierontaa suositeltiin muillekin. Puhelimesta meni kuitenkin hieronnassa lasi rikki, joka tietenkin aiheutti jälleen hieman hihitystä. Raskaan päivän jälkeen nukkumaan mentiin aikaisin.

Kolmantena päivänä alkoi vähitellen kiertää vatsassa. Päivänä aamupalan ja useamman vessareissun jälkeen lähdettiin museokierrokselle. Pisteet tuk tuk kuskille palvelusta. Ajoi meidät ensin väärään paikkaan, tai väärälle puolen kompleksia, rikkaiden kiinalaisten ostoskeskukseen. Totesimme, että katsellaan nyt sitten tätä, kun ilman tuliaisia on kuitenkin turha palata kotiin. Kuski tuli kuitenkin perässä kauppaan hakemaan meitä pois ja pahoitteli sitä, kun vartijat eivät antaneet odottaa pihassa. Olisi siis odottanut meidät pois kaupasta mieluummin. No hän vei meidät korttelin toiselle puolelle ja sitten kierrettiin museota.

Bussiaikataulu paikalliseen tyyliin.

Iltasella käveltiin jälleen hakemassa ruokaa ja vähitellen alkoi nyppiä kun jokaiselle viidellemiljoonalle tuktuk-kuskille joutui sanomaan kolme kertaa erikseen no thank you: Ensin kysyttiin tuktuk sir? Sitten you want massage ja lopuksi how about bum bum? Yksi seurueestamme ajatteli, että sillä bum bumilla on ehkä jotain tekemistä räjäyttelemisen kanssa, ei kuitenkaan lähtenyt hänkään kokeilemaan. Sen verran kysäistiin, että paikallinen lähtöhinta alkoi 50 dollarista, todettiin vähän tyyriiksi paukutteluksi. Käytiin syömässä krokotiilia ja lähdettiin nukkumaan.

Neljänteen päivään herättiin paikanvaihto mielessä. Paikallisen bussin aikataulu oli varsin mielenkiintoinen. Itse aikataulun ja usean kyselyn jälkeen todettiin, että matkaa on 175 kilsaa ja kesto 4-8 tuntia. Sillä asemalle. Matka kesti lopulta noin 5 tuntia, mutta onneksi koko matka huudatettua paikallista poppia (esimerkin voi kuunnella / katsella videolta) niin ei käynyt aika pitkäksi.

Battambagin bussiasema ei ole ihan välittömästi keskustassa. No tuktukilla sinne pääsee ja hyvin meni. Tavarat hotelliin ja kävellen kohti kaupunkia. Päätettiin ottaa joenvarren maisemareitti ja todettiin, ettei sillä mitään ole. Matkalla istahdin paikallisen baarin punaisen muovipenkin päreiksi. Kojun betonilattiassa oli noin 10 cm askelma, jota en istuessa huomannut ja yksi jalka oli sopivasti tyhjän päällä. Maatessaan selällään hajonneen muovituolin päällä Kambodzalaisessa kojussa ehtii miettiä kaiken näköistä. Niin ehti toki kojua pitävä nainenkin, joka oli silmin nähden huolissaan länsimaalaisten turistien reaktiosta. Sain uuden tuolin ja joimme oluet. Kävin maksamassa koko porukan laskun, joka oli juomista 4 $. Yritin tiedustella hintaa tuolille, mutta sitä en kielimuurin takia selville saanut. Annoin 10 $ setelin, osoitin tuolia ja kiitin. Nainen vaikutti helpottuneelta ja minä yritin olla hyvä länsimaalainen turisti, jos se nyt tuolin hajottamisen jälkeen on ylipäätään mahdollista. 

Löydettiin keskusta ja ruoka. Ensin syötiin ja ruokailun jälkeen teki mieli vähän hiukopalaa. Syötiin ankan poikanen ja neljä vartaallista määrittelemätöntä lihaa. Paikallisella kielellä mau tai jotain siihen suuntaan. Tämä liha jäi matkan ajaksi mysteeriksi, mutta matkan jälkeen saatiin kielitaitoiselta tuttavalta selville, että kysessä oli vesipuhveli.

Battambag

Päivä lähti käyntiin oikein hotellin aamupalalla. Ihan hyvää muuten, mutta kahvi oli KAAMEAA! Maistui kolme viikkoa seisseelle myrkylle, johon oli maun pahentamiseksi sekoiteltu puoli kiloa sokeria. Reissun ekat kahvit kuitenkin juotiin ”innolla”.

Päivän ohjelmassa oli leppoisa tuktuk-päiväretki. Ristus miten mettään tavaraa saa. No olihan tuo mielenkiintoistakin, harvoin tulee kävelyköysisillalla skoottereita vastaan, varsinkaan sellaisia, joilla on kyydissä kymmenen köytettyä elävää kanaa.

Jostain syystä kaikki vanha on rakennettu Kambodzassa mäen päälle tai luolaan. Aivan järkyttävä määrä rappusia ja pimeitä luolia koluttiin päivän aikana. Yhden matkaajan iLaitteen laskurin mukaan päivän aikana kiivettiin 81 kerrosta. Itse sain buddhalaisessa siunauksessa osakseen paljon sisaruksia ja lapsia. Ateisti toivoo nyt, ettei tullut väärä arpa, molempia kun on jo aivan tarpeeksi.

Sitten löydettiin seuraava temppeliluolasto mäen päältä ja vähän tunnelmaa punakhmerien ruumiidenvarastoinnista. Olihan siellä ylhäällä ihan hyvät maisemat, mutta joku köysihissi olisi ollut paikallaan. Onneksi oli sentään turvakaide.

Paikallinen turvakaide. Suoraa pudotusta kymmenisen metriä.

Lopuksi päädyttiin katsomaan lepakoita, mutta löydettiin koiranpentuja. Muuten ihan kiva juttu, mutta kukaan ei muistanut nähneensä reissulla lemmikkikoiraa. Löytyihän ne lepakotkin, lensivät vaan väärään suuntaan. Paluumatkan 25 kilsaa taittuivat mukavasti tuktukilla. Pyykit pesuun, ukot pesuun ja pari olutta ja homma oli aika valmista.

Viidentenä päivänä vatsoissa kierteli edelleen. Yksi matkalaisista huomautti, että suolistosyövän oire on alle 3 vessareissua  viikossa, siitä siis ei ollut pelkoa.

Grillattu, täytetty sammakko

Aamukierroksella etsittiin kaikkea paikallisesta basaarista. Oikein mitään ei kuitenkaan löydetty. Lounaaksi hankittiin vähän paikallista grillipöperöä. Samalla söin kaverin kanssa vahingossa kaksi sammakkoa mieheen. Kivasti naamioituja grillitikkuja. Jalat katkottu, pää ja sisälmykset poistettu, jonka jälkeen täytetty mössöllä. Sivelty grillkastikkeella, josta punertava väri. Muuten ei olisi huomannut, mutta luut ja selkäranka laittoivat epäilemään elollista alkuperää. Minä tykkäsin, kaveri ei.

Seuraava päiväkin kuluteltiin paikallisen kiertelyn ja altaalla löhöämisen merkeissä. Tavoitteena oli hankkia matkaliput seuraavalle päivälle ja ne saatiin. Syötiin myös hyvää punaista currya ja yksi matkaseurasta joi spriten jäillä. Siitä ei hyvä seurannut.

Paikallista ruokamarkettia

Seitsemäs päivä tarkoitti lähtöä kohti Pattayaa. Yksi matkaseurueesta oksensi koko yön, koska matkustaminen tyhjällä vatsalla on vaan mukavampaa. Sen siitä saa, kun ei juo olutta! Matka lähti kaikki ennakko-oletukset huomioon ottaen hyvin liikkeelle. Herätys 6.30 ja suora kyyti hotellilta kohti Thaimaata kello 8.00. Mikä voisi mennä pieleen?

No eihän se oksentava kaveri ihan pelikunnossa ollut. Pikkubussiin Battambagista rajalle ilmestyi 2 saksalaista ääliötä, joita sai etsiskellä koko päivä kyytiin erinäisistä paikoista. Rajalle osuus meni muuten hyvin. Paitsi oksentavalla, joka kärsi urheasti ja muut kantoivat kamat.

Rajalla odoteltiin noin pari tuntia ylipääsyä ja jatkokyyti se vasta herkkua olikin. 8 + kuski vani oli muutettu 12 +kuski malliin ja paikalla oli 11 henkeä. Tavaratilaa ei tietenkään ollut kun siihen oli laitettu 4 istuinta. Vähän niin sanotusti puristi. Tilannetta auttoi huomattavasti punaisena hohkaava pakoputki tms. härveli joka oikeasti poltti jaloissa.

Sitten tietysti pysähdeltiin, etsittiin saksalaisia ja paria paikallista. Ikään kun se ei olisi ollut tarpeeksi reikäpääkuski aiheutti peräänajon eli kolarissakin tuli oltua. Ihan jees settiä. Sehän ei haitannut mitään, koska aikataulun mukaan perillä oltiin 16.00 eli 2,5 tuntia jatkoyhteyteen. Koska kaikki vaan voi mennä päin persettä, kuski kävi viemässä kaiken maailman paketit ja paikalliset tyypit minne sattuu eli motaria ei tarvinnut ajella. Lopputuloksena kohteessa tai siis bussiasemalla 30 minuuttia viimeisen lautan lähdön jälkeen eli se sitten siitä.

Matkattiin siis noin 11 tuntia. Ilman ruokaa, huonovointinen kaveri ei kuitenkaan luopunut vanhoistaan matkan aikana. Soitin varattuun hotelliin, että aamulla tullaan, mutta eivät ne englantia ymmärtäneet. Jäätiin vaan toivomaan, että pitävät huoneet seuraavaan päivään.

Lähdin suunnistamaan uutta majapaikkaa ja eksyin. Otettiin porukalla taksi ja se ei osannut mitään, hermostuttiin kaikki. Saatiin kuitenkin majapaikka ja laitettiin sairastaja nukkumaan.

Illalla todettiin, että Pattaya on yksi iso bordelli, mitään muuta hyötykäyttöä paikalle ei oikeastaan ole. Onhan se mielenkiintoista kun sisäänheittäjä tulee laminoidun listan kanssa esittelemään talon tarjontaa, joka ei sisällä ruokaa. Totesimme, että mielummin syömme katkarapuja kuin seuraamme banaanin ilmestymistä. Ei se kuitenkaan mikään komposti ole.

Seurailimme paikallisen oman elämänsä Kirk Hammetin esiintymistä Hard Rock cafessa ja siirryimme ansaitulle iltapalalle. Jostain syystä. Pääosa pöydistä oli varustettu länsimaisella miehellä ja 20 vuotta nuoremmalla naisella (miehellä).  Aika kummallista. Ruoka kuitenkin oli jopa erinomaista ja sitä kyllä menikin ihan reippaanlaisesti. Kambodzalainen keittiö sai kuitenkin porukalta kokonaisuutena hieman nihkeän vastaanoton. Ihan ok, mutta thaikkuruoka vaan on parempaa. Sitten nukkumaan.

Koh Lan

Heti aamusta suunnistettiin kohti satamaa ja edellisen päivän paha karma oli muisto vain. Suoraan kävellen paattiin, joka lähti heti ja lähes sinne minne ajateltiinkin. No yksi Thaimaan sim-kortti jäi saamatta ja pankkiautomaattia ei satamassa ollut. Eihän kaikki kuitenkaan voi onnistua.

Nälkähän sitä alkoi jo olla, paitsi huonovointisella. Itse sain lautasellisen raakoja katkarapuja. Maistoin yhden ihan periaatteesta, mutta pyysin friteeraamaan loput. Sitten googletettiin listerian oireet ja todettiin, että ei iske ennen reissun loppua. Todettiin myös ennuste hyväksi, koska vain neljännes listeroosiin sairastuneista kuolee.

Paikallista sähkötyötä

Käveltiin keskusta ympäri ja löydettiin lähinnä olutta ja kehnohko ravintola. Yksi lähti etukäteen hotellille ja muut jäivät vielä kiertelemään. Majapaikkaan lähtenyt tietenkin hienoja kuvia paikallisista sähkövirityksistä, joihin laski turvallisuusluokaksi 00, minun mielestä siis parasta laatua, kuten pizzajauhotkin.

Kohtuullisen turhaan kierreltiin. Lopulta etsittiin taksia, mutta sellaista ei enää saarella liikkunut, joten pari skootterikuskia hätyytettiin illalliselta ja he kuljettivat meidät turvallisesti hotellille. Minut ja kaverin  luonnollisesti 3 päällä. Turvallisuuden tunnetta ei liikaa lisännyt kuskin mukaan ottama olutpullo, mutta perille päästiin.

Kymmenes päivä oli sopivan pilvinen eli ensin käveltiin pitkin rantaa ja sitten jäätiin rötvälle. Yksi käristi itsestään ravun. Kuka sitä aurinkovoidetta pilvisellä kaipaa?  Turistien kaikottua ennen iltahämärää yksi  vuokrasi skootterin ja lähti kiertämään saarta. Loppu porukka siirtyi rantaan oluelle. Lopulta etsittiin iltaruokaa, jota ei meinannut löytyä. Ranta hiljeni aika vahvasti heti auringonlaskun jälkeen. Koitettiin välttää hotellin ravintolaa ja käytiin ensin kaikissa muissa. Jostain syystä sana "sisäänheittäjineen" ei luonnistunut enkä miettiessäni muistanut kyseisen sanan sijamuotoa. Kaveri totesi sen olevan perspektiivi. Ilmoitin, että se ei ole sijamuoto, mutta kaveri sanoi, että ammattikoulussa on.

Lopulta kuitenkin päädyttiin hotellin ravintolaan. Huonovointinen kaverikin saapui syömään, mutta lähti jälleen aikaisin. Opastimme vielä viereisen pöydän kiinalaisia, että ensimmäisenä pöytään sammuneelle kumppanille kuuluu tehdä joku jekku. Ymmärsivät heti jutun juonen. Samalla todettiin että rannalla olleen vanhan miehen tyttärentyttäret eivät olleetkaan tyttärentyttäriä. Sitten joimme liian monta olutta ja menimme liian myöhään nukkumaan.

Seuraavana aamuna aiemmin huonovointinen ystävämme katosi moottorikerhon liivi päällään leikkimään oman elämänsä ZZ-topia. Muut jäivät nukkumaan. Palatessaan hän valitti huoneessa haisevan vanhalle viinalle. Pikaisen tarkastuksen jälkeen totesimme, ettei kukaan meistä ollut sellaista juonut, joten olimme syyttömiä.

Päivä kului syöden ja rannalla loikoillen. Illalla päädyttiin rantabaariin jutustelemaan ja seurattiin kun paikalliset merivartijat kävivät perjantaikupilla. Pomo oli lähtiessään niin pierussa, ettei muistanut maksaa eikä muillakaan paljon paremmin mennyt. Ihan sama, koska poistuessaan heillä oli veneessä kaikki saaren poliisit.

Illan naurut saatiin, kun sain tyttären opettajalta viestin, jossa kerrottiin yhdellä luokan oppilaista olevan täitä ja käskettiin tarkastamaan päät sekä toivotettiin hyvää viikonloppua. Todettiin, että vähän sellainen haistakaapa paska viesti, siinähän suitte toisianne viikonlopun. Porukan sinkkuosasto ajatteli lähettää matkaseuran naispuolisille kumppaneille vastaavan viestin: ”Yhdellä matkalaisista on todettu satiaisia, tarkastakaa miehenne munat. Hyvää viikonloppua!”. Jätettiin kuitenkin lähettämättä.

Saatiin niitä katkarapujakin

Naposteltavaksi yritettiin tilata friteerattuja katkarapuja. Koska niitä ei listalla ollut, kaveri yhdisti hapanimeläannoksesta katkaravut friteerattuihin mustekaloihin eli ”näitä näin”. Lopputuloksena saimme mustekaloja hapanimeläkastikkeessa. Lopuksi siirryttiin pakkailemaan seuraavan päivän siirtymistä varten.

12. päivän herätys liian aikaisin ja kohti satamaa ja Bangkokia. Pyykkimaksu oli hieman kohonnut edellisestä kerrasta, kun Kambodzan puolella maksettiin koko porukan pyykistä 3,5 $, nyt hintaa tuli kahden hengen pyykeille vajaa 30 €. No puhtaita vaatteita tarvitaan.

Satamassa oltiin hyvissä ajoin, joten ehdittiin aamupalalle. Laivamatka keinutti aavistuksen ja muutama matkustaja sai yllättävän negatiivisen näläntunteen kohtauksen, minulle tuli vain nälkä.

Koska kaikki neljä eivät satamassa mahtuneet tuktukin koriin kamojen kanssa, laitettiin yksi tarakalle. Mielenkiintoisen tuktuk-matkan jälkeen saimme bussin Bangkokiin, aivan eri puolelle kaupunkia kuin oli suunniteltu. Koska hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu, olimme suunnitelleet vain matkan Bangkokin pysäkiltä hotellille. Hyvän matkatavan mukaan puolittainenkin suunnitelma osoittautui siis täysin turhaksi.

Friteerattu kala. Noin yleisesti ottaen thaikkuruoka on loistavaa

Hotelli kuitenkin löydettiin ja huoneet saatiin. Kaverin kanssa saimme erilliset vuoteet, kuten olimme pyytäneetkin. Lähdettiin tarkastamaan kaupunkia ja löydettiin kerrostalon kokoinen elektroniikkakauppa ja useamman kerrostalon verran naisten vaatteita. Mitään ostettavaa ei kyllä löytynyt. Kaveri tosin korjautti hieronnassa hajonneen puhelimensa. Ruokailun kautta hotellin altaalle ja suunnittelemaan seuraavaa päivää.

Bangkok

Uusi päivä alkoi jälleen erinäisten vatsavaivojen kouristelemana. Liikkeelle kuitenkin päästiin. Tarkoituksena oli löytää thaikkustadion ja katsottiin, että kävellen on hyvä. No vajaa 5 km on ihan ok. Paikka löytyi, mutta lippuja ei saatu, vasta illalla. Sitten alkoikin sairas soheltaminen pitkin kaupunkia. Käveltiin vähintään joka paikkaan.

Lopulta kuitenkin päästiin tuliaisostosten makuun. Lähinnähän tuo on vaatepainotteista eli niitä sitten hommailtiin jos jonkin laista. Sitten hotellille, altaalle ja levon kautta katsomaan thaiboxingia. Meni kuin paremmaltakin matkanjärjestäjältä. Taksilla stadionin pihaan, kohtuulliseen 100 batin hintaan. Liput luukulta ja ottelujen jälkeen tuktukilla ennalta tiedusteltuun ruokapaikkaan. Aika pro! Päivän saldona kuitenkin kaverin iLuurin laskurin mukaan reilu 18 kävelykilometriä.

Naurettavin floating market ikinä

Viimeinen päivä oli pyhitetty viimeisille tuliaisille ja jokiristeilylle. Alkuperäinen ajatus oli mennä aamupala tom yamille, mutta kenelläkään ei ollut nälkä (kyllä ei edes minulla), joten lähdettiin hakemaan risteilyä. Se saatiin, mutta vähän jäi jälleen goijatun turistin fiilis. 2 tuntia paatissa joella, jolla ei oikeasti ollut mitään nähtävää. Floating market oli kaksi mummoa myymässä rihkamaa turisteille, kalaviljelmä jokimonnien syöttöpaikka ja niin edelleen. Mielenkiintoiseksi homman veti, kun kuski meinasi ajaa päin proomua. Lopputuloksena kaveri sai vielä 3 litraa paikallisen Gangesin vettä suuhunsa ja samalla herneen nenäänsä. No vaateremppahan siitä tuli eli hotellille ja sitten sitä tom yamia.

 Etsittiin kuumeisesti tuliaisia, vähän löytyi, mutta vajaaksi jäi. Käväistiin 83 kerroksessa drinksulla, löydettiin kebab- ja varrasmies. Haettiin tuliaisherkkuja lapsille, päätettiin jättää seuraavan päivän junan lähtöpaikka tiedustelematta, kun asema kerran löydettiin. Turhaa sitä raiteella asti on käydä. Aikataulullakaan ei ole mitään väliä, kun se lähtee kuulemma kuudelta. Lopulta tietysti eksyttin, mutta päästiin kuitenkin pakkaamaan.

Thaimaan korkein rakennus, näköalatasanne taisi olla kerros 85.

Paluupäivä aloitettiin pirteästi viideltä. Mikä sen mukavampaa? Kävellen olisi voinut mennä suoraan oikeaankin junaan, jos olisi edellisenä iltana tilanteen tarkistanut. No voihan sitä vääränkin kautta kulkea. Tulipahan askeleita.

Lento sujui kuin 10 tunnin lento voi sujua: minä hikoilin ja tärisin, muut katsoivat leffoja ja nukkuivat. Kaikista ennakko-oletuksista poiketen sekä länsirannikon tiimi että susirajan kummajainen ehtivät jatkokyyteihinsä ja vielä matkatavarat mukana. Minulla matka-aikaa reilu vuorokausi, muille kolmisen tuntia vajaa. Viimeiseksi sovittiin, että ensi kerralla lähdetään Barbadokselle!

Yksin Vietnamissa

Miksi yksin?

Edellisestä yksin tehdystä pidemmästä matkasta alkaa olla aikaa. Itseasiassa jo noin 10 vuotta. Nyt kuitenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkakohteen ja ajankohdan yhdistäminen joko perheen, vaimon tai kavereiden kanssa ei vaan yksinkertaisesti onnistunut. Ymmärrettävää tuo tietysti on. Parinkin viikon yhteisen ajan löytäminen eri elämäntilanteissa eläville ei ole mikään läpihuutojuttu. Sama pätee vaimoon ja perheeseen. Jos meinaa lähteä koko perheen voimin, suunnittelu lähtee ihan erilaisilla spekseillä liikkeelle. Jos taas ajatuksissa on lähteä ilman lapsia, jonkinlainen hajasijoitus pitää suunnitella eikä sekään ihan yksinkertaista parin viikon ajaksi ole. Tällä kertaa sain siis matkaseuraksi itseni. Tämä toki vähentää kompromissien tarvetta matkan aikana vaikken ehkä parasta matkaseuraa olekaan.

Miksi Vietnam?

Aikaisemmat Aasiaan suuntautuneet matkat ovat suuntautuneet Intiaan, Thaimaahan, Kambodzaan ja Japaniin. Vietnam on ollut matkustuslistalla jo vuosia ja nyt vain tuli tämän vuoro. Peruskartoitusta maasta ja kohteista olen siis tehnyt jo aiemmin eli matkapäätöksen hetkellä valmistelu oli jo suhteellisen pitkällä. Tarkoitus oli myös pitää henkilökohtainen rentoutusloma arjen kiireiden keskellä, jolloin mahdollisuus muutamaan päivään rannalla ilman minkäänlaista päiväohjelmaa kuulosti oikein mukavalta. Lisäksi tietysti 15 päivän viisumivapaus helpottaa tällaista nopeaa käyntiä.

Valmistelut

No käytännössä ei juuri valmisteluja (myöhemmin kirjoittelen Japanin reissusta, jonka jäljiltä passi on jo). Ajatus oli jo hautunut pidempään, joten suunnittelusta riitti lentojen ja majoitusten varaaminen. Lentoja yritin parhaani mukaan löytää suorana Finnairin sivuilta, joilla kovasti luvattiin suoria lentoja Ho Chi Minhiin, mutta kaikesta selaamisesta huolimatta ei vaan löytynyt. Ehkä on taidoissa vika. 

Pettyneenä leuka rinnassa siirryin pompulliseen vaihtoehtoon ja tällä kertaa listalta valikoitui lento Dohan kautta eli Qatarilla mentiin ja tultiin. Ensikokemuksella Qatar osoittautui varsin erinomaiseksi lentoyhtiöksi. Saatan kokeilla tulevaisuudessa uudestaan. Lentojen pituudet ja oma etäisyys lentokentälle tarkoittivat jo alusta asti sitä, että mikään kevyt siivu tästä ei ollut missään tapauksessa tulossa. Siksi katsoin lähinnä, että pääsin lähtemään kotoa kohtuullisen järkevään aikaan ja toisaalta paluu perheen toiveen mukaan jouluksi kotiin. Matkaohjelmana hetki Ho Chi Minhissä, sitten reilu viikko Phu Quocin saarella ja jälleen pari päivää Ho Chi Minhissä. Rennosti, ilman kiirettä. 

Kaikkineen lennoille ja majoituksille pariksi viikoksi tuli hintaa noin 1000€, josta lennot tietysti haukkasivat suurimman osan. Varsin kohtuullisen hintainen paketti ainakin omasta mielestä. Majoitukset olisi saanut huomattavastikin halvemmalla, jos olisi halunnut.

Menomatka

Ottaen huomioon suunnittelun tason ja olemattoman valmistelun, matka sujui kohtuullisen vähillä kupruilla. Heti ne tietysti alkoivat eli paikallinen kisko-operaattorimme VR ei oikein suosinut lähtöaikaani ja jouduin arpomaan pelkästään lentokentälle pääsyä. Pienellä viilauksella kuitenkin onnistui. Välilaskun aikana tuli täysin puskista, että Dohassa onkin ihan oma rahansa. No nykyään se ei oikesti ongelma ole eli vaihtokurssi kännykkäsovellukseen ja Visa vinkumaan. 

Lyhyen välilaskun jälkeen matka jatkui kohti Ho Chi Minhiä ja omaksi yllätyksekseni nukuin koneessa ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 1,5 tuntia. Tämän tapahtuman selittäväksi tekijäksi laskin mielessäni raskaan alkumatkan, olosuhteisiin nähden hyvän lentokokemuksen ja käytännössä sen, että yksinkertaisesti väsytti aivan järjettömästi. No paluumatka osoitti, että millään näistä ei ole mitään tekemistä asian kanssa eli nukahtamisen taito lentokoneessa jäi edelleenkin mysteeriksi. 

Perillä homma kulki kuin Strömsössä. Rinkka hihnalta, vesipullo kioskista ja samalla isoja seteleitä pienemmäksi, puhelimeen paikallinen SIM-kortti ja taas lisää pienempää rahaa. Wikitravelin ohjeilla paikallisbussi kohti keskustaa, "hotellia" jouduin hetken etsimään, koska kyseessä oli käsityksestäni poiketen laajamittaisempi Airbnb-kuvio eli varsinaisia hotellitunnuksia paikalla ei ollut. Huone kuitenkin ja mukava ylläpitäjä, jolta sai napakasti perusohjeet kaupungissa pärjäämiseen. 

Ho Chi Minh

Ei varmasti sovi kaikille, mutta itse tykkäsin. Ilmanlaadussa ei ole hurraamista, meteli on kova ja paikallinen skootteriliikenne on jotain ihan järjetöntä. Käytännössä lähes olematon julkinen liikenne ja esimerkiksi metron puuttuminen takaavat sen, että skoottereita on lähes yhtä paljon kuin ihmisiä. Lisäksi ne ovat aina liikenteessä, kaikki, koko ajan. Tai ainakin se siltä tuntuu. Tien ylitys perustuu lähinnä onneen ja siihen hulluun uskoon, että yhdelläkään skootterikuskilla ei ole vakaata aikomusta törmätä keneenkään, edes turistiin. Rauhallisella ja määrätietoisella liikkeellä tien reunasta toiseen on ainoa tapa tien yli, liikennevaloja on ihan turha seurata.

Kun liikkumisen kanssa pääsee oikealle aaltopituudelle, loppu sujuu helposti. Palveluja on saatavilla laidasta laitaan. Tursitikadulla on turistikadun meininki ja vähän sivummalla rauhallisempaa. Hienommilta alueilta löytyy ostoskeskusta ja merkkiliikettä hienompaankin makuun ja paikallinen kauppahalli hallittuine kaaoksineen toimii sille hyvänä vastapainona. Ruokaa ja juomaa löytyy myös laidasta laitaan sekä Starbucksin kaltaisista globaaleista merkeistä paikalliseen perusruokaan, joita edustivat juomapuolella tuoreet mehut ja smoothiet sekä ruokapuolella Pho Bo ja Banh Mi eli soppa ja sämpylä. Molemmat erinomaisia jokapaikanruokia.

Kaupungissa olon päiville sattui myös sopivasti joku paikallinen jalkapallo-ottelu, jonka seurauksena (Vietnam siis voitti) saatiin kaduille entistä enemmän skoottereita. Ajatus torilla tavataan tarkoittaa Ho Chi Minhissä siis enemmänkin kadulla rallaillaan. Heti pelin päätyttyä normaali "hiljainen" iltaliikenne muuttui vähitellen kaaosmaiseksi skootteriralliksi (ylempi video) ja siitä hieman eteenpäin jokainen kävelykatukin oli niin tukossa, että kulkeminen ei onnistunut kävellen eikä varsinkaan skootterilla (alempi video). Kivaa oli kuitenkin kaikilla. Väki oli iloisena liikenteessä eikä homma sinällään aiheuttanut kulkemisen hidastumisen ohella mitään ongelmaa. Jonkinlainen "tori" mahdollisesti jossain oli, koska loppuvaiheessa skoottereilla oli kuitenkin ihan selkeä suunta eli kaikki yrittivät mennä samaan paikkaan. Se ei tietenkään onnistunut, mutta vastakkaiseen suuntaan menevillä kaistoilla oli hyvä kävellä, koska kukaan ei niillä ajanut ja toisaalta ei niille kyllä olisi mistään pystynyt kääntymäänkään.

Phu Quoc

Rantaa

Suurehko saari Vietnamin lounaisosassa. Elää turismista ja selkeästi koko ajan enemmän niin. Hotellia rakennetaan joka puolelle. Omalle kohdalle osui ensimmäisenä ongelmaksi saarelle pääseminen. Paljonhan tuota ei tullut ennakkoon mietittyä ja Vietnamiin päästyäni aloin asiaa selvittämään. Lopputulemana oli, että vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: yöbussi (8h) + laiva (2-3h) tai lento (1h). Tässä kohtaa jopa lentopelkoinen laski matkan ja tunnit yhteen, painoi jälleen leukansa rintaan ja varasi lennot. Tämä tietysti aiheutti erinäisiä uniongelmia, ikään kuin niitä ei olisi jo aikaerosta johtuen ollut ja lisäksi kentällä Vietnam Airlinesin koneen vaihtuessa Kambodzan lentoyhtiön koneeseen, jännitystä oli ilmassa ihan koko lennon ajan. Phu Quocin lentokentältä istuin 20 kilometrin matkan majapaikkaan iloisesti skootteritaksin kyydissä rinkka selässä, eikä jännittänyt yhtään niin paljon.

ja kalaruokia...

Saari tarjoaa sen, mitä saaren voi olettaa tarjoavan: rantaviivaa ja kalaruokia. Molemmat kelpasivat. Turistit pääosin Venäjältä ja Kiinasta. Seassa toki väkeä ympäri maailman, mutta nuo selvästi suurimmat ryhmät.

Selkeästi poikkeavana kokemuksena jäi mieleen snorklausreissu, jonka nappasin ihan arvalla paikallisen matkanjärjestäjän listalta. Käytännössä reissua markkinoitiin kahden paikan kohteena, mutta käytännössä toinen paikoista oli pienemmällä saarella sijainnut snorklaajien turistiranta, jossa oli käytännössä tarjolla ruokaa ja juomaa, ei snorklausta. Kokonaisuutena reissun pituus noin 9 tuntia suhteutettuna itse aktiviteettiin eli snorklaamiseen (noin tunti) oli siinä mielessä pettymys, että kirjoittelin siitä Tripadvisoriin hieman kriittisen kommentin. Ei mitään murskaavaa, mutta ilmaisin tyytymättömyyteni kokonaisuuteen, vaikka sinällään itse järjestelyt pelasi hienosti. Tämän seurauksena järjestäjä lähetti lähes välittömästi pahoitteluviestin, johon en sen kummemmin reagoinut. Seuraavana päivänä kuitenkin hotellin henkilökunta toi järjestäjältä pahoittelukirjeen ja rahallisen korvauksen. Näin toimivaa jälkimarkkinointia en kyllä ole kokenut ikinä missään. Tarkoituksena ja ihan suorana pyyntönä toki oli, että poistan kriittisen arvosteluni ja näin kyllä itseasiassa tein. Järjestäjä ymmärsi tyytymättömyyteni, korvasi tilanteen, joten arvostelulleni ei sellaisenaan ehkä aihetta enää ollut. Vähän kyllä tuli myös ostettu olo.

Paluumatka

Loppulepo hotellin altaalla.

Pitkässä matkassa oli tietysti jälleen se sudenkuoppa. Suunnittelu oli siinä mielessä järkevä, että paluulento lähti vasta iltasella, jolloin ehdin aamulla rauhassa palauttaa huoneen ja heittää kamat säilytykseen ja siirtyä uima-altaalle odottelemaan lähtöä kentälle. No alkupätkän lento oli kuitenkin Dohassa vähän jälkeen puolenyön ja vaihtoaikaa noin 7 tuntia. Siinä ehtii syödä hyvin, kiertää sen tuhannessa kultakaupassa ja ihmetellä, miten päin sitä lentokentän epämukavilla penkeillä nukkuisi. Ei nimittäin ole helpoksi tehty. Saihan siinä pienet nokoset otettua, mutta ihan oikeasti, joku unikapseli lentokentille olisi ihan loistava palvelu. Lopputuloksena lähtöpäivänä herätys normaalisti 7 aikoihin ja perillä Helsingissä noin kello 14 seuraavana päivänä (paikallisia aikoja). Siinä ei parin tunnin nuokkuminen lentoasemalla paljon piristä. Jos olisi suunnitellut vähän tarkemmin niin olisi noita lentoaikoja voinut vähän viilailla, mutta eipä ole ollut tapana paljon suunnitella.

Mitä jäi käteen?

Kaikkiaan mukava maa. Huomattavan halpa. Jos tarkoituksena on elää rannalla mahdollisimman pienellä budjetilla niin Phu Quocilla se kyllä onnistuu helposti. Päivän ruokailuista selviää helposti alta vitosen, jos niin haluaa. Majoituksestakin selvinnee muutamalla eurolla päivässä. 

Omalle kohdalle osuneita parhaita kokemuksia oli puolikkaan päivän reissu Cu Chin tunneleihin. Vietnamin sodan aikaiset Viet Congin tunnelirakennelmat ovat siellä yleisön ihmeteltävänä ja historiasta pitävälle ehdottomasti näkemisen ja ennen kaikkea kokemisen arvoinen paikka. Opas on tietysti aina vähän tuurista kiinni, mutta tällä kertaa sattui hyvä mäihä. Opas osasi sekä asiansa että englantia, jolloin homma toimii mitä parhaiten. Myös esitystyyli oli selkeästi hiottu ja tyyppi piti otteessaan vähän haastavammankin yleisön.

Onhan se hauskaa, kun päästään tuuppaamaan läskiä länsimaalaista turistia heitä varten laajennetuista salaluukuista sisään. Henkilökohtaisesti ahteri ja maha mahtuivat, mutta hartioiden kanssa meinasi tehdä vähän tiukkaa. Pienellä naarmulla meni alaspäin painovoimalla ihan kivasti. Ylös joutui sitten vähän runttaamaan, mutta mahtui niinkin. En ihmettele, että alkuperäisistä eivät amerikkalaiset sotilaat sisään mahtuneet, joskaan eivät ehkä olisi edes halunneet. Tunneleissa myös pääsi kulkemaan maksimissaan 100 metrin matkan, jolloin ihan oikeasti pääsi tajuamaan sen, ettei niissä mukava ole ollut asua. Kuumaa, kosteaa ja pimeää toimintaa. Tiedot rakentamisesta ja niiden syistä kertoivat myös omalta osaltaan hienoa tarinaa siitä, mihin ihminen pystyy pakon vaatiessa. Jos liikut alueella, kannattaa käydä ja ehdottomasti oppaan kanssa, muuten näet vain muutaman metrin kuoppaa.

Koska ruoka on aina iso osa minun matkojani toisena nostona sanoisin kokkauskurssin. Niin ikään puolen päivän juttu. Jälleen varattuna satunnaisesta "matkatoimistosta". Erittäin mukava kokemus. Lauantaina olin ainoa asiakas. Pitäjä silmin nähden yllättyi yksin kokkaavasta miehestä, mutta ei mitään ongelmaa. Ohjelma oli suunniteltu hyvällä ammattitaidolla, kohtuu helppoa ruokaa ja selkeästi sitä, mitä olin jo lähes pari viikkoa syönyt. Kotiin vielä viemisiksi pieni reseptikirja. Jokaisen dongin arvoinen kokemus. Ruoka-asioihin palannen ehkä myöhemmin hieman laajemmin.

Muuten keskivertomatkaajalle huomion arvoisena ne skootterit. Paras tapa liikkua paikasta toiseen se ehdottomasti on, kenelle ne sitten soveltuu on vähän toinen juttu. Paikallinen sovellus Grap toimii varaussovelluksena, joka tunnistaa sijainnin, lisätään määränpää ja kutsutaan skootteri. Kestää noin 2 minuttia ja matka alkaa. Halpaa ja helppoa, eikä tule turisti edes huijatuksi. Samalla sovelluksella löytyy myös autot, mutta kaupungissa skootteri on ehdottomasti parempi. Saarella ei Grap ainakaan skoottereilla toiminut, vielä. Osalla kuskeista on hieman reikiä päässä, mutta yleisesti ottaen liikennettä on niin paljon, että tilannenopeudet ovat olosuhteiden pakosta kohtuulliset.

Vielä huomionarvoisena asiana pitää mainita paikallisten hierontapalveluiden tarjonta. Kun ottaa huomioon Kambodzan tavan (Pattayan lihatiskin tyylistä puhumattakaan), jossa jokaiselle tuktuk-kuskille piti erikseen mainita, että ei halua tuktukia, eikä hierontaa, eikä "bumbum", Vietnamin tapa toimia lihallisten ilojen tarjoajana oli vähintäänkin sivistynyt. Eihän tuota voi tietenkään kieltää eli tarjontaa niin aidoilla hierontapalveluilla kuin "hierontapalveluillakin" on reilusti. Uskallankin väittää, että huomattavasti useampi keskivartalolihava keski-ikäinen mies kohtaa yllättäen nuoren rakkautensa Ho Chi Minhin yöelämässä kuin kotimaansa vastaavissa riennoissa. Miten sitä tuuria aina reissussa onkin niin paljon enemmän? Kuitenkin pääsääntöisesti Vietnamissa toimii ihan normaali kohtelias "ei kiitos". Sen harvan kerran, kun se ei toiminut, hieman napakampi "EI, kiitos" toimi. Kokemusta on kuitenkin esimerkiksi Koh Changilta, jossa tietyn "bussipysäkin" ohi kävellessäni pidin miespuolista matkaseuraani kädestä kiinni, koska se vähensi tyrkytystä. Ei poistanut, mutta vähensi. Vastaavaa ongelmaa en Vietnamissa kohdannut käytännössä ollenkaan. Rakkautta toki riittäisi niin pitkään kuin rahat riittää, mutta väkisin sitä ei tuputeta. Pisteet siitä. 

Jostain se on aloitettava

Tämän blogin avaajana toimii käytännössä matkakertomus Vietnamista. Paluusta on nyt muutama päivä ja teksti valmistumassa kovalla innolla. Ensimmäinen teksti tulee luonnollisesti sisältämään aika paljon kaiken tyyppistä taustatietoa. Katson vielä jossain välissä jonkun lyhyemmän teemarajoitetun tekstin reissuun liittyen, jottei tuo aloitus ihan pullataikinan lailla lähde paisumaan.

Taustoitukseksi kirjoittelen jatkossa myös parista aiemmin tänä vuonna käydystä matkasta, jolloin pääsee vähän kärylle siitä, mitä blogin tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Lisäksi laitoin alkuun tuollaiset taustatietosivut tämän blogin ajatuksesta ja toisaalta siitä, miten reissujani noin yleisesti suunnittelen ja toteutan. Niitä sitten päivittelen tarvittaessa tai poistan turhina.

Seuraava reissukin on jo ajattelun asteella lähtenyt valmisteluun eli suunnitteluunkin liittyvää tekstiä on todennäköisesti tulossa. 

Jos pidät lukemastasi niin kerro ihmeessä, mistä haluaisit jatkossa lukea. Vaikka minä tätä itselleni teen, parhaat ideat teksteille tulevat yleensä oman pään ulkopuolelta. Aika vähän sitä lopulta osaa sanoa, mikä tehdyistä tai tekemättömistä tuntuu mielekäältä luettavalta toiselle.